elämän väläykset

Mun elämässä on menossa mullistusten aika. Aika villiä.

Hei mun synttärit on 24 päivä perjantaina! Katajanokalla, Amiraalinkatu 4 C ja 29! tervetuloa, ja avecit saa ottaa messiin! Nöf nöf. Vieraita pyydetään pukeutumaan mahdollisimman tilanteeseen sopimattomasti. Kiitos.

Meilläpä on, meilläpä on parkettilattia, kaksi vessaa, albiinokissa, parveketerassi, askarteluhuone, sauna ja kuntosali. Lallallallalaa.

Ihanaa, kun on syksy ja kaikkialla ja kaikilla on jotain uutta säpinää ja sipsutusta, uusia kouluja ja koteja ja kavereita. Syksy on vuoden ajoista jännittävin, todellinen uusi vuosi ja mullistus. Se on paljon kiinnostavampi melankoliassaan kuin aina iloinen ja kiimainen kevät. Syksyllä on oma tuoksunsa, joka ei rakennu mullasta tai maasta tai koiranpaskasta. Syksy on liikettä, kun valo kuivuu kasaan.

Mä muutan tällä viikolla ja karistan idän pölyt mun jaloista. Mä halun kaupunkiin, jalokivimereen ja sinne missä laivat liikkuu muutaman metrin päässä. Mä haluan että joku on aina hereillä kun mä tulen kotiin ja että on sellainen paikka missä tuntee elämän.

Mä pidän kaupungista. Mä en pidä metsästä. Tai pidän ja pidän, koska ei kukaan voi olla pitämättä metsästä. Metsä on niin kuin on järvi. Mutta kaupungissa on jotain elävää.

Kohta, ihan kohta mä muutan Katajanokalle. Me ollaan jo päätetty kenen leivänpaahdin ja kenen televisio. Mun kirjat. Muuta mulla ei oikein enää olekaan kuin kirjat ja sängyt joista tulee sänky ja neljä tuolia.

Tämä työ on raskaampaa kuin aikaisempi. Täällä on enemmän vaikeita asiakkaita kuin ennen. Tää on isompi kirjasto, risteyskirjasto. Ihmiset on kiireisempiä. Ja mun työtunteja on enemmän. Toisaalta oon pärjännyt paremmin ilman alkoholin tuottamaa väsymystä. Oon ollut koko tän kuun tipattomalla. Hyvin epäluonteva ratkaisu mulle.

Mä haluaisin matkustaa, että koti tuntuisi jännittävämmältä.

Muutto Katajanokalle lähestyy! Terassi! Kaupunki! Kissa! Uudet ihmiset!

Mä tässä aloittelen uutta elämää ja uutta alkua ja niin edelleen. Alle kuukauden sisällä (voiko noin edes kirjoittaa) mä muutan Katajanokalle uuteen kotiin, uusien ihmisten kanssa.Ihanaa asua taas oikeassa Helsingissä! Keskustassa, keskellä! Ratikka! Ja se kun mennään yllätysmatkoille Viroon ja Ruotsiin, ja ihan vain nähdään ikkunasta kun laivat lähtee, lokit kirkuu ja meri jotakin, mitä ei voi kuvailla yhdellä sanalla.

Ja mä olen nyt uudessa työpaikassakin, ei enää lähihoitajanhommia, ei enää kuolemanpelkoa muiden puolesta tai siitä että pudotan jonkun pyörätuolista lattialle. Ei enää tuseerausta, ei aukileita eikä lääkehöyryjä. Mä istun Vallilan kirjastossa ja katson kun ihmiset selailee ja dataa. Ihan kuningaspaikalla, eli tiskin takana.

Tää eroaa aika paljon niistä muista kirjastoista, joissa mä olen työskennellyt. Rakennus on suuri ja valoisa, kirkkomainen ja kuulemma kuuluisa ja nähtävyys.Sen on rakentanut arkkitehti ja akateemikko Leiviskä, jota on verrattu Alvar Aaltoon. Tää on myös risteyskohdassa, täällä käy paljon kiireisiä ihmisiä, kotoisia ihmisiä ja ongelmallisia ihmisiä.

Mitä mä kuulen nyt? Mun työkaveri laulaa taukotilassa ja ihmisten sormet kirii näppäimistöllä, sivut kääntyilee ja tuolit narisee. Ulkona tehdään myös ulkotöitä, sinne tulee kunnon areena ja välillä pora hakkaa katukiveä.

Mä olen aloittanut myös terveyskuurin, saa nähä miten se onnistuu. Mä tykkään syödä, enkä kauheesti liikkua. Saa siis nähdä. Mutta ainakin oon tipattomalla tän kuun. Se tekee vaikeaa taiteiden yönä. Tätä on jatkunut sellaiset neljä päivää, mutta ei tää mitenkään kauhean tyhjää ole ollut. On niin paljon kaikkea!

Eilen olin myös saunomassa Tiinan luona. Kattelin siinä itseäni saunan höyryisestä peilistä ja mietin, ettei se suomalainen, saunanraikas nainen kyllä oo mikään kukkea ilmestys. Naama punottaa ja kiiltää ha hikeä puskee. Mulla on lisäksi sellainen vamma, että mun on vaikea koskea kuivaa puuta. Se on ällöä. Se on mulle sama kuin monelle on liitutaulu + kynnet.

Plup plup plup, mun ajatukset sanoo ja päässä sanoo. Kaikki on hyvin, toistaiseksi, ei voi olla lisäämättä, mutta silti, nyt on.

Mun elämä muuttuu vuosi vuoden perään, enkä mä kestäisi ajatusta ettei se muuttuisi kohta taas. Periaatteessa kai sitä kaikki muuttuu, mutta mä pelkään jumahtamista ja alkoholismia ja tylsyyttä. Täytyy pysyy liikkeessä, ettei kuihdu.

Mun ongelma on se etten oikein osaa olla rauhassa enkä yksin. Ihmiset kirjoitttelee kaipauksestaan metsiin ja järven pohjaan ja ojiin. Mä en ymmärrä sitä.

Jos mä haluan olla yksin, mä menen jonnekin lukemaan kirjaa ja laitan kännykän pois päältä. Mutta mä olen aina ollut kaupunkilainen ja hankin mielummin rusketuksenikin solariumista.

Ja metsät ja avaruus pelottaa muo. Mikään ei ole pelottavampaa kuin tyyni, aava vesi, Mariaanien hauta.

Mä haluan että joku on mun lähellä jos huudan apua. Metsien korvissa on vain metsämiehiä, kirvesmurhaajia ja karhuja, kummituksia, näkkejä ja menninkäisiä.

Mut ryöstettiin viime viikolla. Joku mies kävi muhun kiinni yöllä, kun olin aivan kotiovella. Mä tappelin vastaan japaukautin sitä päähän korkokengillä. Se sai vietyä mun kännykän. Ja se pyysi anteeksi.

Muo vitutti eilen kun lähdin baarista kotia, kun tajusin että muo pelotti. Muo pelotti kävellä yksin ja joku mun turvallisuuden tunteesta oli särkynyt. Mä en muutenkaan oo ollut koskaan mikään rohkea, päin vastoin, mä oon rehellinen pelkuri. Haukkuva koira ei pure, ja se pätee muhun.

Olin tänään seurankipeä eilisen jälkeen, joka oli ihan uskomattoman paska päivä ikinä. Mä mokasin kaikki työvuorot ja ryyppäsin mun palkan ja kaikki meni mönkään. Niinpä sen illan istuin vain kotona ja luin kirjaa ja itkin, koska oli aiheuttanut niin monelle ihmiselle vaivaa. Mä välillä mietin miten joku kestää muo kun mä olen niin kauhea. Tai vaikea.

Tänään siis havaitsin olevani seuraa vailla ja aloin soitella ihmisille, jotka oli eilen olleet liikenteessä ja nyt yhtäkkiä, kukaan ei ollut missään. Ja mä päädyin töihin.

Siellä on ihana sää, mtta aina talven jälkeen tuntuu tosi tyhmältä lähteä ulos vähissä vaatteissa. Tai ei edes vähissä vaan vähemmissä.

Mä oon maanisena töissä, nukahdan kohta tähän tiskille. Mulla on takana taas 14 tunnin työpäivä ja kahden tunnin yöunet. Ehkä kypsyys ei ookkaan sitä että jätetäään ryyppäämättä vaan että mennään seuraavana aamuna kaikesta huolimatta töihin.